Opettajan pöydältäni löytyy maalarinteippirulla, vahaliituja,
voimakortit, kirjoja, kahvimuki, kilikello, stressipallo, kaiutin, tusseja, Luovuuden lokikirja, paperia, kyniä… Mutta ilman yhteyttä ovat nämä vain tavaraa ilman merkitystä.

Yhteys on teko. Toisinaan se mahdollistuu kuin itsestään, toisinaan opettajan on kiivettävä pöydän päälle, että hulina ja kohkailu ympärillä laantuisi ja hän saisi sanotuksi: ”Tämä on se päivä ja tämä on se hetki”. Silloin me äkisti nivellymme toisiimme kokemuksinemme, tunteinemme ja tarpeinemme. Silloin me voimme spontaanisti nousta tanssimaan kesken kirjoittamisen. Ja samalla kuulla kuinka sisäinen kriitikkomme ähkäisee otteensa hetkeksi menettäneenä.

Opettaminen on yhdessä oppimista. Minulla on tietoa, kokemusta ja näkemyksiä mikä voisi olla tärkeää, mutta vain voisi. Askel kerrallaan huomaan olevani sekä oikeassa, että väärässä. Samoin kokevat kurssilaisenikin. Tärkeintä on antaa itsensä yllättyä.

Olen kiitollinen kaikista inspiroivista hetkistä, joita olen saanut kurssilaisteni kanssa kokea. Kurssit ovat yhdessä luomisen hetkiä (englanninkielinen sana co-creation on enemmän minusta kuvaavampi), joiden merkitys paljastuu niitä eläessä, ei etukäteen. Voimme kerätä tietoa maailmasta itseksemmekin, mutta kokemusta yhteydestä toisiin emme saa kuin yhdessä toisten kanssa.

Kun yhdessä dippailemme kokemuksiamme luovuutemme salsakastikkeeseemme, voimme maistaa Uuden tulevan. Silloin alkavat bileet.