Tunnit, päivät ja vuodet pakenevat kuin rusakko. Voimme vastustaa tai antautua, mutta lopputulos on sama: Aika ei odota. Mitä siis voimme tehdä?
”Ennen kaikkea meillä ei ole varaa olla elämättä nykyhetkessä. Siunattu yli kaikkien kuolevaisten on se, joka ei hukkaa kuluvan elämän yhtään hetkeä menneisyyden muisteluun”, on Henry David Thoreau kirjoittanut. Toteamus on vahva ja vaativa. Hyvin harva kykenee olemaan muistelematta mennyttä. Olen huomannut, että noin 60% ajatuksista on menneen pyörittelyä, 39% tulevaisuudesta huolestumista ja 1%, enintään, tämän hetken ihmettelyä. Olen vielä kaukana siunatusta!

Luovuuden näkökulmasta tilanne on kiusallinen. Emme ehdi tai kykene avautumaan nykyhetken ihmeille. Tässä tilanteessa muutumme usein kriittisiksi itseämme kohtaan. Se on ymmärrettävää, mutta tuhoisaa.
”Kun stressireaktiomme on taistella, sorrumme helposti sisäiseen kamppailuun ja sättivään puheeseen”, kirjoittavat Catarina Ahlvik ja Miia Paakkanen kirjassa Myötätunnon mullistava voima.

Kysyin erään kirjoittajaryhmäni osallistujilta, mihin luovuuteen liittyvään kysymykseen he haluaisivat vastauksen. Vastauksissa nousi vahvasti esiin, miten voisi uskoa itseensä ja, ettei olisi niin ankara itselle.

Usko itseen on luovuudessa onnistumisen lähtökohta. Se on monille pitkä taival, kehitysprosessi ilman loppua. ”Itsemyötätunnon ensimmäinen askel eli aktiivinen ystävällisyys toimii apukeinona… Sättimisen sijaan rauhoitamme itseämme ystävällisyydellä, lohduttamisella ja kannustamisella”, Paakkanen ja Ahlvik jatkavat kirjassaan.

Uskominen alkaa myötätunnosta itseä kohtaan. Menneisyyteen liittyvät virheet ja puutteet on hyvä antaa itselle anteeksi. Tulevaisuuteen liittyviin huoliin on tärkeä suhtautua lempeästi. Silloin jää tilaa kiitollisuudelle nykyhetken ihmeistä.

Sinä olet arvokas. Millaisena sinä siis haluat muistaa itsesi huomenna kun katsot itseäsi, joka olit tänään?